Uzbekistanin lyhyt historia: kuusi yhä nähtävää kohdetta

Afrasiyabin maalaus on esi-islamilaisen Samarkandin tärkein dokumentti. Kaupunki oli tuolloin Sogdin pääkaupunki, ja sogdilaiset kauppiaat kävivät kauppaa Kiinasta Bysanttiin. Seinämaalaukset esittävät lähettiläitä Samarkandin hallitsijan vastaanotolla. Keitä siihen on tarkalleen maalattu ja miten kohtausta pitäisi tulkita, on yhä kiistanalaista. Vieraslista kertoo kuitenkin enemmän kuin mikään oppikirja: tänne tultiin joka suunnasta.

Jotakin tuosta maailmasta on säilynyt museon ulkopuolellakin. Navruz, kevätjuhla, jota Uzbekistanissa vietetään joka maaliskuu, on islamia vanhempi; sen juuret ovat alueen esi-islamilaisissa, myös zarathustralaisissa, perinteissä. Myös Aleksanteri Suuri kulki tätä kautta: vuonna 329 eaa. hänen armeijansa saapui Marakandaan, kuten kreikkalaiset Samarkandia kutsuivat, ja kaupunki oli jo silloin vanha.

Maalaus avautuu paljon paremmin, kun joku selittää sen. Kerromme sen ja sitä ympäröivän kukkulan tarinan artikkelissa Samarkandin ja Buharan museot, ja olemme rakentaneet sen ympärille kokonaisen matkan: Afrasiyabin lähettiläät -kiertomatka.

Kaukana etelässä, Termezin lähellä ja muutaman kilometrin päässä Amudarjasta, seisoo savinen stupa suojaavan kupolin alla. Se kuului Fayaz Tepen buddhalaiseen luostariin, joka on noin kaksituhatta vuotta vanha. Buddhalaisuus tuli tänne kauppareittejä pitkin, ja vuosisatojen ajan Termez oli yksi sen keskuksista Keski-Aasiassa.

Yllättävää on kulkusuunta. Näiltä mailta buddhalaisuus levisi edelleen itään, Kiinaan. Uzbekistan mielletään yleensä minareettien maaksi, mutta etelässä näet, miltä sen uskonnollinen elämä näytti ennen islamia: munkkien kammiot, pihan jäänteet ja itse stupan. Termez-oppaamme kertoo kohteista ja siitä, miten sinne pääsee.

Arabiarmeijat saapuivat alueelle 700-luvun alussa. Se, mitä seurasi, ei luultavasti ollut valloittajien suunnitelmissa: täkäläisistä oppineista tuli koko islamilaisen maailman tähtiä. Buharassa syntynyt imaami al-Bukhari kokosi hadith-kokoelman, jota sunnimuslimit pitävät arvovaltaisimpana. Horezmista kotoisin ollut al-Khwarizmi työskenteli Bagdadissa; hänen nimestään on peräisin sana ”algoritmi” ja hänen tutkielmansa nimestä sana ”algebra”.

Tuolta ajalta Buharassa on säilynyt Samanidien mausoleumi, poltetusta tiilestä tehty kuutio 900-luvun alusta. Tiilet on ladottu niin, että seinät näyttävät punotuilta kuin kori. Keskipäivällä näet yhden kuvion; iltaa kohti varjot piirtävät toisen.

Vuonna 1220 tulivat mongolit. Buhara ja Samarkand ryöstettiin; vanhaa kaupunkia Afrasiyabin kukkulalla ei koskaan rakennettu uudelleen, ja Samarkand nousi uudelleen sen viereen. Samanidien mausoleumi säilyi. Paikalliset kertovat, että se oli tuolloin hautautunut maan ja hiekan alle, eivätkä valloittajat yksinkertaisesti huomanneet sitä. Se on legenda, mutta hyvä sellainen. Tutustu siihen jalan muistiinpanojemme avulla: Samanidien mausoleumi ja Bolo-Hauz.

Buharan Kalyan-minareetti rakennettiin vuonna 1127. Lähes yhdeksänsataa vuotta se on ollut vanhan kaupungin korkein rakennelma, ja siihen liittyy toinenkin mongolitarina. Legendan mukaan Tšingis-kaani taivutti päätään taaksepäin nähdäkseen huipun, hänen hattunsa putosi, ja hän käski säästää tornin. Historioitsijat suhtautuvat tarinaan varauksella. Tosiasia kuitenkin on, että viereinen moskeija tuhottiin ja minareetti seisoo yhä.

Yhtä kiinnostavaa on se, mitä hyökkäyksen jälkeen tapahtui. Kun valloitus oli ohi, valtava mongolivaltio teki joksikin aikaa tiet Kiinasta Välimerelle turvallisemmiksi kuin ennen. Kauppa ei loppunut; ajan myötä se kukoisti taas. Lisää minareetin juurella olevasta aukiosta kerromme sivulla Poi Kalyan.

Amir Timur syntyi vuonna 1336 Shahrisabzin lähellä. Hän rakensi valtavan imperiumin, teki Samarkandista pääkaupunkinsa ja täytti sen kupoleilla, jotka hallitsevat yhä kaupungin siluettia. Aikakauden kiehtovimman muistomerkin rakennutti kuitenkin hänen pojanpoikansa.

Ulugh Beg muistetaan tähtitieteestä eikä taisteluista. 1420-luvulla hän rakennutti observatorion kukkulalle Samarkandin ulkopuolelle, ja sen tähtitaulukot olivat aikansa tarkimpia. Hänen kuolemansa jälkeen observatorio rappeutui ja sen paikka unohtui. Vuonna 1908 arkeologi Vasily Vyatkin löysi sen uudelleen.

Nykyään laskeudut portaita kapeaan maanalaiseen käytävään. Siellä on säilynyt osa jättimäisestä mittalaitteesta: marmorilla päällystetty kaari, joka kulkee alas kallioon. Juuri muuta ei ole jäljellä, mutta kaaresta on helppo kuvitella kokonaisuuden mittakaava. Lue lisää sivultamme Ulugh Begin observatorio.

Hivassa, Itchan Kalan länsiportin lähellä, seisoo leveä turkoosi Kalta-Minor-minareetti. Se on matala, koska sitä ei koskaan saatu valmiiksi. Kaani Muhammad Amin suunnitteli hyvin korkeaa tornia, mutta hän kuoli vuonna 1855, ja työ jäi kesken.

Torni tiivistää Venäjän vallan aikaa edeltäneet viimeiset vuosisadat. Timuridien valtakunta hajosi. 1500-luvulla syntyivät Buharan ja Hivan kaanikunnat, ja 1700-luvulla niiden rinnalle tuli Kokandin kaanikunta. Ne kilpailivat keskenään, mikä on yksi syy siihen, että Hiva näyttää niin erilaiselta kuin Samarkand tai Buhara. 1800-luvun jälkipuoliskolla Kokandin kaanikunnasta tuli osa Venäjän keisarikuntaa, kun taas Buhara ja Hiva pysyivät sen protektoraatteina vuoteen 1920 asti. Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin vuonna 1924, ja vuonna 1991 Uzbekistan itsenäistyi. Tornin tarina on sivullamme Kalta-Minor ja Islam Khoja.

Neuvostoaika on helpointa nähdä Taškentissa. 26. huhtikuuta 1966 maanjäristys vaurioitti kaupunkia pahoin, ja sen keskusta rakennettiin uudelleen. Heinäkuussa 2026 kymmenen tuon aikakauden rakennusta Chorsu-basaarista Kosmonavtlarin metroasemaan merkittiin UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Historiaa kirjoitetaan täällä yhä. Kävele reitti oppaamme avulla: Taškentin modernismi.