Samanidien mausoleumi ja Bolo-Hauz: Buhara vanhan keskustan ulkopuolella

Samanidit hallitsivat Buharasta käsin 800- ja 900-luvuilla, ja heidän hautansa on peräisin näiden vuosisatojen taitteesta, Ismail Samanin ajalta; hän hallitsi vuosina 892–907. 1500-luvulla tehdyn lahjoituskirjan kopion mukaan Ismail antoi hautausmaalta maata isänsä Ahmadin hautaa varten. Myöhemmin myös Ismail itse haudattiin tänne.

Rakennuksesta tuli dynastian sukuhauta. 1930-luvun restauroinnissa löytyi puinen kamana, johon oli kaiverrettu kufalaisella kirjoituksella Ismailin pojanpojan Nasrin nimi; Nasr hallitsi vuoteen 943 asti. Siksi kylteissä ja kirjoissa näkyy kaksi ajoitusta: Ismailin aika ja viimeinen tänne haudattu hallitsija.

Mausoleumi on pieni: sivun pituus on noin kymmenen metriä ja seinät ovat 1,8 metriä paksut. Keskellä on leveä kupoli ja kulmissa neljä pientä kupolia. Kaikki neljä sivua ovat samanlaiset, ja jokaisessa on kaareva sisäänkäynti, joten pääjulkisivua ei ole: voit kiertää rakennuksen ympäri ja nähdä saman rakennuksen joka puolelta.

Kaikki on poltettua tiiltä. Suuret tiilet kantavat painon, ja pienet, kahden–viiden tiilen ryhmiin ladotut, muodostavat ornamentin: korinpunontaa, shakkiruutua, ruusukkeita ja rivejä tiilestä tehtyjä ”helmiä”. Kupolin alla kiertää pienten kaariaukkojen galleria, joka keventää seiniä ja päästää päivänvalon sisään. Koska tiilet ovat eri syvyyksillä, kuvio muuttuu auringon liikkuessa: keskipäivällä se näyttää litteältä, aamun ja myöhäisen iltapäivän matalassa valossa syvältä ja eläväpintaiselta.

Jo ennen kuin Tšingis-kaanin armeija valtasi Buharan vuonna 1220, tulvat olivat peittäneet mausoleumin mudalla ja hiekalla, ja sen ympärillä hautausmaa kasvoi kerros kerrokselta, kunnes se peitti lähes kolmanneksen rakennuksen korkeudesta. Näin 900-luvun tiilirakennus selvisi vuosisatojen yli niin hyvässä kunnossa.

Arkeologi Vasili Vjatkin kaivoi sen esiin vuosina 1926–1928, ja suuri restaurointi tehtiin vuosina 1937–1939. Samoina vuosina vanha hautausmaa raivattiin, ja alueesta tuli kaupungin keskuspuisto. Nykyään mausoleumi seisoo kukkapenkkien reunustaman kujan päässä, ja kaakkoispuolella on kunnostettu lampi, jonka pinnasta seinät heijastuvat tyynenä aamuna. Puistossa on myös huvipuistolaitteita ja maailmanpyörä, joten lapsiperheiden on helppo levähtää siellä museoiden välillä.

Legendan mukaan Ismail Samani, jota Buharassa muistetaan nimellä Hazrat Sultan, jatkoi hallitsemista kuolemansa jälkeenkin. Ihmiset pujottivat kirjoitettuja pyyntöjä haudan eteläseinän aukkoon ja odottivat vastauksen ilmestyvän pohjoispuolelle. Tarina se tietenkin on; totta on, että ihmiset tulivat tälle haudalle vuosisatojen ajan ja että paikka oli elävä eikä raunio.

Oppaat kertovat myös, että Tšingis-kaanin miehet kulkivat ohi, koska rakennus oli kadonnut hautojen sekaan, ja että rakentajat sekoittivat laastiin kamelinmaitoa ja munankeltuaista, jotta se kestäisi. Ensimmäinen on legenda, jonka taustalla on todellinen asia: liete ja hautausmaa. Toinen on puhdasta kansanperinnettä. Neljästäkymmenestä tiilihelmestä ja neljänkymmenen hengen tarinasta voit lukea artikkelista Buharan legendat.

Muutaman minuutin kävelymatkan päässä mausoleumilta, puiston laidalla, seisoo pitkä tiilirakennus, jossa on suippo kupoli. Legendan mukaan profeetta Job eli Ayub löi tässä sauvallaan maahan, ja maasta pulppusi lähde; nimi tarkoittaa ”Jobin lähdettä”.

Vanhin huone on 1100-luvulta. Vuosilta 1379–1380 peräisin olevan kirjoituksen mukaan suuren kupolisalin rakennutti Timur, ja kartiomaista kupolia, joka on yleinen Horezmissa mutta harvinainen Buharassa, pidetään horezmiläisten mestareiden työnä. Rakennus on noin 19 kertaa 26 metriä, ja siinä on neljä huonetta rivissä lännestä itään, kukin oman kupolinsa alla. Sisällä on Buharan vesihuollon museo: kanavat, lammet ja se, miten aavikkokaupunki huolehti vedensaannistaan.

Kun kävelet takaisin itään kohti Arkia, tulet Registan-aukion laidalla Bolo-Hauzille. Moskeija ja sen edessä oleva kahdeksankulmainen lampi ovat vuodelta 1712. Se oli emiirien perjantaimoskeija: juhlapäivinä aukion poikki levitettiin mattoja Arkin portilta moskeijan ovelle asti. Lammessa säilytettiin vettä rituaalipesuja ja korttelin asukkaita varten.

Bolo-Hauz on yhä toimiva moskeija, ja perjantaina keskipäivällä siellä on vilkasta rukousten aikaan. Muina päivinä ja muihin aikoihin voit seistä iwanissa ja katsella veden yli.

Iwan, jota kaikki valokuvaavat, on kaksi vuosisataa moskeijaa nuorempi. Vuonna 1917 mestari Shirin Muradov lisäsi sen kolmelle sivulle yhdessä pienen minareetin kanssa. Sen katto lepää kahdenkymmenen hoikan, 12 metriä korkean puupylvään varassa, joiden stalaktiittikapiteelit on veistetty ja maalattu, ja kuisti on 42 kertaa 10 metriä. Katso ylös: myös palkkien väliset kattopinnat on veistetty ja maalattu.

Buharassa Bolo-Hauzia kutsutaan mielellään neljänkymmenen pylvään moskeijaksi. Jos lasket pylväät, löydät kaksikymmentä; sanonnan mukaan loput kaksikymmentä seisovat ylösalaisin lammessa. Lammen vieressä oleva minareetti, sekin vuodelta 1917, on koristeltu tiilen ja sinisten lasitettujen laattojen vyöhykkeillä.

Bolo-Hauzia vastapäätä kohoavat Arkin viistot muurit. Linnoitus oli Buharan hallitsijoiden tukikohta yli tuhat vuotta, ja siellä on valtaistuinpiha, jossa emiirit kruunattiin. Kerromme sen historian legendoineen oppaassamme Buharan Ark.

Niiden välisellä aukiolla seisoo insinööri Vladimir Shuhovin suunnittelema teräsristikkoinen vesitorni, joka rakennettiin vuonna 1929. Siinä ei enää säilytetä vettä; torni on kunnostettu, alakerroksissa on kahviloita ja ylimpänä näköalataso. Sieltä näet Bolo-Hauzin ja sen lammen ylhäältä, Arkin vieressäsi ja vanhan keskustan kupolit kauempana.